Monday, April 15, 2019

Sotahelvettejä

Olen aina sanonut, että hartain toiveeni on se, ettei minun (tai kenenkään) täytyisi koskaan kokea sodan kauheutta. Sitä, että tilanne on se, jossa 'me' ja 'ne' kokevat olevansa niin kaukana toisistaan, että voivat tappaa. Isäni perhe joutui lähtemään sodan vuoksi Karjalasta ja muuttamaan muille maille, ensin toisten nurkkiin. He kuuluivat eri kirkkoon, puhuivat eri kieltä, olivat 'liian eläväisiä' ja söivät erilaisia ruokia - ja saivat kuulla siitä! Luulen, ja tiedän, että monet tuon kokeneet näkevät tämän hetken pakolaistilanteen paljon empaattisemmin kuin ne, joiden elämää ei sota ole koskaan repinyt kodeistaan ja juuriltaan samalla tavalla.  

Raskailla kirjateemoilla siis jatketaan edellisestä. Mary Lynn Brachtin White Chrysanthemum vie meidät Etelä-Koreaan, Kiinan-Japanin sodan keski- ja loppuvaiheille, 30-40-luvulle. Tarina polveilee takaumien kautta vanhan Emin muistellessa lapsuuttaan. Emi on ollut koko elämänsä ajan haenyeo, sukeltaja. Korealaiset sukeltajanaiset ovat olleet kautta historian erikoisaemassa: heidän on ollut mahdollista tienata omat rahansa ja olla miehistä taloudellisesti riippumattomia. Sukeltaminen on kulkenut suvussa, äidiltä tyttärelle. Hana on merellä äitinsä kanssa, pienen Emin leikkiessä rannalla. Korea on japanilaismiehityksen alla. Kaukaa Hana huomaa sotilaan lähestyvän rantaa. Pelastaakseen siskonsa, Hana altistaa itsensä vaaralle.


Bracht, M. L. White Chrysanthemum. Chatto & Windus, London, 2018.

Sodan aikana arviolta 50 000 - 200 000 korealaista naista joutuivat japanilaisten seksiorjiksi. Kirjan kirjoittamisen aikaan elossa oli enää ainoastaan 44 eteläkorealaista naista, jotka olivat kokeneet tuon kohtalon. Sodan jälkeen naisten tarinoista ei tosin kuultu kuin paljon myöhemmin, sillä häpeä ja siihen liittyvät kulttuuriset rakenteet ja jopa Japanin ja Korean poliittiset tavoitteet estivät niiden kertomisen ja tunnustamisen. Vasta 1991 ensimmäinen nainen, Kim Haek-sun kertoi omasta kohtalostaan ja rohkaisi muita samaan. Reilu 200 seurasi. Näiden naisten kunniaksi ja muistoksi Bracht kirjoitti kirjansa, samoin kuin muiden sotien uhrien. 

Nuori Hana kuljetetaan ensin laivalla ja muilla kulkupeleillä muiden kohtalotoverien kanssa jonnekin Mantsuriaan, jossa alkavat työt. Raiskauksia raiskausten perään, tyttöjen kuvat aulassa, kukkien nimet alla. Lääkärintarkastukset ovat paremminkin sotilaiden terveyttä varten. Tuskallista elämää hyväksikäytettynä ja voimattomana. Ja samalla sisuksissa omaisten kuin omakin epätietoisuus, suru, pelko ja häpeä.

"She recalls learning to dive, how she once waited too long before swimming back to the surface and involuntarily gasped for breath, swallowing water into her lungs. If her mother hadn't been nearby, she would have drowned. The excruciating pain in her lungs and the fear of drowning ensured she learned her lesson. It never happened to her again. Even when she ran out of breath deep beneath the water's surface, she made certain to drift slowly upwards, to keep herself calm when her lungs screamed for air. She learned to endure because the pain from nearly drowning was worse. Pain is a teacher. The question is whether she can accept what she has learned from it, to stop fighting. It seems unfathomable."

Bracht hyppii taidokkaasti kahden tarinan, siskoksen ja ajan välillä. Niin kuin kaikkialla, löytyy maailmasta hyviä ja pahoja ihmisiä, ja kamalassa tilanteessa pienetkin toivon ja ilon hippuset loistavat kirkkaina. Emi ei ole kivultaan pystynyt kertomaan kadonneesta siskostaan kenellekään. Ei edes omille lapsilleen. Suurimman osan elämää kipu ja kaipaus on perheessä turrutettu ja painettu syvälle näkymättömiin, kunnes ne yllätten nousevat pintaan. Tämä on selviytymistarina, jolla on viimeinkin selvyyden tuova loppu.    

Friday, April 12, 2019

Ajankohtaista, valitettavasti

EuroopassaYhdysvalloissa ja Australiassa (ja varmaan muuallakin) ollaan nyt alkuvuodesta painiskeltu karmealta tuntuvan ongelman kanssa. ISIS-sotilaiden ja perheiden paluu on puhututtanut puolesta ja vastaan. Kenellä on vastuu ja oikeudet - ja varsinkin: entä lapset? Millainen on vaikutus maan ja kansalaisten turvallisuuteen ja millaisia oikeudenkäyntejä on edessä? Sopeutuvatko palanneet, vai onko tämä vain juoni soluttautua sisälle yhteiskuntaan ja tuoda lisää tuhoa ympärilleen?

Juuri ennen kuin näitä uutisia alkoi enemmän vilistä otsikoissa, olin lukenut vaikuttavan Laleh Khadivin A Good Country, joka on tiukasti ja koskettavasti asian ytimessä, kun etsitään niitä moninaisia syitä, miksi Islamic State ja muut kaltaisensa radikaalit ääriliikkeet voisivat viehättää länsimaisia(kin) nuoria.


Khadivi, L. A Good Country. Bloomsbury, London, 2017.

Ollaan Kaliforniassa, jossa nuori Rez itsenäistyy pikkuhiljaa iranilaisista vanhemmistaan. Perheen suojasta lähteminen tarkoittaa samalla erilaisille elämäntavoille altistumista ja omia valintoja. Tämän asian merkitys monimutkaistuu niissä perheissä, joiden kulttuurinen tausta on valtakulttuurista erilainen. Nämä aikuistuvat nuoret kävelevät kahden tai useamman kulttuurin välissä, piipahdellen maailmasta toiseen, molemmissa kotonaan kuin kameleontit. Heidän vanhempansa tai sukunsa ovat toisen maailman asukkaita, jotka enemmän tai vähemmän onnistuneesti pystyvät toimimaan erilaisessa yhteiskunnassa. Heidän lapsensa kasvavat maailmassa, joka on heille vieras. Toisaalta nämä lapset kasvavat yhteiskunnassa, jossa heidät nähdään usein vieraina, vaikka samalla tämä yhteiskunta on ainoa, jonka he tuntevat. Identiteettikriisin ainekset ovat valmiina.

Rezin viimeiset kuukaudet koulussa ennen yliopistoa ovat täynnä kalifornialaista surffikulttuuria, kokeilevaa seksiä, turruttavia huumeita, bileitä ja ensirakkauden kuumotusta. Huumehöyryistä huolimatta Rez havainnoi kaveripiirissään yhteiskunnan eriarvoisuutta ja kaikkea sitä mikä on ominaista pohjoisamerikkalaista ja mikä on outoa; mikä on helppoa ja itsestäänselvää yhdelle, ei ole toiselle mahdollista lainkaan.    

Ja sitten - terroristi-iskut, sodat kaukana, media, kuiskaukset koulun käytävillä, suoranainen rasismi. Yhtäkkiä Rez on laatikossa, jossa on muita samanvärisiä, samankaltaisilla taustoilla, samoissa tilanteissa. Ihastuksen kautta kiinnostus herää omaan taustaan, ja siihen mitä nämä uudet siskot ja veljet tekevät ja ajattelevat. Aikuistuessa myös oman isän ja äidin tarinat tulevat tutummiksi. Ne riskit, jotka he ottivat lähtiessään kohti tuntematonta, tarjotakseen lapselleen paremman elämän.


"Choices. To make them yourself and then live by them. To know what to do with your own body and mind. A man made choices. A child did not make choices. He thought of the man in the military uniform from the black-and-white photographs. His pleased gaze, in command of his fate. He saw his father, just arrived in America, the man in him beginning to make decisions that would take him into manhood and now old age. Rez stared at Fatima, who directed the course of her life, regardless of what people thought. He considered himself, and the way he moved in reaction, like a pinball, from one thing to the next, as he was told, as was expected, as made the least friction, and he knew this was the lazy behavior of a scared boy."


A Good Country on vaikuttava ja voimakas tarina, jossa onnistuneesti kiteytyy paljon siitä, mistä länsimaissa on viimeaikoina väitelty. Pohjimmainen viesti on hyvä - ja tosi: olemme valtaosin ihmisiä, jotka haluavat elää rauhassa ja rakastettuina. Paikoittain ympärillä kiertelee kuitenkin haita, valmiina iskemään heikoimpien kimppuun, kun mahdollisuus näyttäytyy. Ja kun elämä on uhattuna, pelko ja siitä kumpuava viha nostavat päätään. Kirja on täynnä ahaa-elämyksiä. Näinhän se menee. Kun toisaalta työnnetään pois, on pakko mennä jonnekin muualle. Elämä jatkuu, vaikka eri paikoissa se voi olla hyvin erilaista. Netistä löytyy vaihtoehtoja ja kontakteja kaikkialla maailmasta. Kirjan loppu on rankka ja ahdistava. Viime kuukausien uutiset paluusta haaveilevista ISIS-sotilaista tai heidän perheistään tekee tästä kirjasta toden.    
 
Vasta blogitekstiä kirjoittaessa havahduin siihen, että kirja onkin osa trilogiaa. Tätä ennen on julkaistu The Age of Orphans ja The Walking, jossa seurataan Rezin isän matkaa Iranista Amerikkaan (The Walking) ja hänen kurdi-isoisänsä elämää (The Age of Orphans). Sota kuulostaa varjostavan ja pakottava elämän suuntaa molemmissa. Tämän kolmannen osan perusteella jokainen kirja taitaa seistä hyvinkin itsenäisinä tarinoina, ja minua himottaa lukea lisää. Khadivi kirjoittaa niin rakastavasti ja ymmärtäväisesti eri sukupolvien kohtaamisista kuiluineen, että trilogiana tämän perheen tarina on varmasti aikamoinen lukukokemus. Minua alkoi myös mietityttää se, kuinka paljon perheemme menneisyys meihin kaikkiin vaikuttaa, silloinkin kun emme edes tiedä siitä mitään?

Minä luin kirjan tammikuussa korkealla talvisessa Sveitsissä, jonne matkasimme moikkaamaan vanhoja ystäviä. Ensimmäistä kertaa tulin Eurooppaan, enkä mennyt Suomeen! Alla hiukan maisemia.

Aare-joki harmaana talvipäivänä Bernissä.

Juustoöverit vedettiin, tietenkin!

Huimia maisemia Zurichin kupeessa.

Kaverukset Zermattissa.

Kylmää Zurichia. Kaunista oli kyllä - ja se ihana vanha kaupunki...