Monday, April 15, 2019

Sotahelvettejä

Olen aina sanonut, että hartain toiveeni on se, ettei minun (tai kenenkään) täytyisi koskaan kokea sodan kauheutta. Sitä, että tilanne on se, jossa 'me' ja 'ne' kokevat olevansa niin kaukana toisistaan, että voivat tappaa. Isäni perhe joutui lähtemään sodan vuoksi Karjalasta ja muuttamaan muille maille, ensin toisten nurkkiin. He kuuluivat eri kirkkoon, puhuivat eri kieltä, olivat 'liian eläväisiä' ja söivät erilaisia ruokia - ja saivat kuulla siitä! Luulen, ja tiedän, että monet tuon kokeneet näkevät tämän hetken pakolaistilanteen paljon empaattisemmin kuin ne, joiden elämää ei sota ole koskaan repinyt kodeistaan ja juuriltaan samalla tavalla.  

Raskailla kirjateemoilla siis jatketaan edellisestä. Mary Lynn Brachtin White Chrysanthemum vie meidät Etelä-Koreaan, Kiinan-Japanin sodan keski- ja loppuvaiheille, 30-40-luvulle. Tarina polveilee takaumien kautta vanhan Emin muistellessa lapsuuttaan. Emi on ollut koko elämänsä ajan haenyeo, sukeltaja. Korealaiset sukeltajanaiset ovat olleet kautta historian erikoisaemassa: heidän on ollut mahdollista tienata omat rahansa ja olla miehistä taloudellisesti riippumattomia. Sukeltaminen on kulkenut suvussa, äidiltä tyttärelle. Hana on merellä äitinsä kanssa, pienen Emin leikkiessä rannalla. Korea on japanilaismiehityksen alla. Kaukaa Hana huomaa sotilaan lähestyvän rantaa. Pelastaakseen siskonsa, Hana altistaa itsensä vaaralle.


Bracht, M. L. White Chrysanthemum. Chatto & Windus, London, 2018.

Sodan aikana arviolta 50 000 - 200 000 korealaista naista joutuivat japanilaisten seksiorjiksi. Kirjan kirjoittamisen aikaan elossa oli enää ainoastaan 44 eteläkorealaista naista, jotka olivat kokeneet tuon kohtalon. Sodan jälkeen naisten tarinoista ei tosin kuultu kuin paljon myöhemmin, sillä häpeä ja siihen liittyvät kulttuuriset rakenteet ja jopa Japanin ja Korean poliittiset tavoitteet estivät niiden kertomisen ja tunnustamisen. Vasta 1991 ensimmäinen nainen, Kim Haek-sun kertoi omasta kohtalostaan ja rohkaisi muita samaan. Reilu 200 seurasi. Näiden naisten kunniaksi ja muistoksi Bracht kirjoitti kirjansa, samoin kuin muiden sotien uhrien. 

Nuori Hana kuljetetaan ensin laivalla ja muilla kulkupeleillä muiden kohtalotoverien kanssa jonnekin Mantsuriaan, jossa alkavat työt. Raiskauksia raiskausten perään, tyttöjen kuvat aulassa, kukkien nimet alla. Lääkärintarkastukset ovat paremminkin sotilaiden terveyttä varten. Tuskallista elämää hyväksikäytettynä ja voimattomana. Ja samalla sisuksissa omaisten kuin omakin epätietoisuus, suru, pelko ja häpeä.

"She recalls learning to dive, how she once waited too long before swimming back to the surface and involuntarily gasped for breath, swallowing water into her lungs. If her mother hadn't been nearby, she would have drowned. The excruciating pain in her lungs and the fear of drowning ensured she learned her lesson. It never happened to her again. Even when she ran out of breath deep beneath the water's surface, she made certain to drift slowly upwards, to keep herself calm when her lungs screamed for air. She learned to endure because the pain from nearly drowning was worse. Pain is a teacher. The question is whether she can accept what she has learned from it, to stop fighting. It seems unfathomable."

Bracht hyppii taidokkaasti kahden tarinan, siskoksen ja ajan välillä. Niin kuin kaikkialla, löytyy maailmasta hyviä ja pahoja ihmisiä, ja kamalassa tilanteessa pienetkin toivon ja ilon hippuset loistavat kirkkaina. Emi ei ole kivultaan pystynyt kertomaan kadonneesta siskostaan kenellekään. Ei edes omille lapsilleen. Suurimman osan elämää kipu ja kaipaus on perheessä turrutettu ja painettu syvälle näkymättömiin, kunnes ne yllätten nousevat pintaan. Tämä on selviytymistarina, jolla on viimeinkin selvyyden tuova loppu.    

No comments:

Post a Comment

Suuri kiitos kommentistasi!