Hyppää kyytiin!

Pinon päällimmäisen Kengurun kyydissä –haaste alkaa huomenna. Helmikuusta 2013 helmikuuhun 2014 haastan kaikki kiinnostuneet, ja ennen kaikkea itseni, tutustumaan paremmin australialaiseen kirjallisuuteen. Haasteessa hypätään poukkoilevan kengurun kyytiin ja luetaan ainakin kymmenen australialaista kirjaa vuoden aikana. Loikkia voi genrestä genreen ja aikuisten-, lasten- ja nuortenkirjallisuuden välillä. Mitään virallista vaatimusta ei kirjamäärän suhteen tässä haasteessa kuitenkaan ole, eli aivan muutamallakin voi osallistua. Ajatus ja actioninpoikanen on tärkein ;-) Ahkerimmin pomppinut aussikirjojen lukija saa hienon down under -henkisen leffa-herkku-kirjapalkinnon. Osallistujat siis informoikoot lukemistaan ja bloggaamistaan kirjoista linkin kera osoitteeseen sannascupoftea-miuku-gmail-piste-com.

Samaan syssyyn otan osaa myös Australian Women Writers Challengeen jonka tarkoituksena on nostaa australialaisten naiskirjailijoiden profiilia. Teemaa sivuttiin tässä postauksessa ja kommenteissa mainitsin Vidan laskelmat, jotka paljastavat sukupuolten epäsuhdan suurimpien kirjajulkaisujen kirja-arvosteluissa. Vaikka kirjoitankin arviot ‘väärällä’ kielellä, on kiva olla tuossakin haasteessa mukana.   

Itse olen lukenut hävettävän vähän australialaista kirjallisuutta, lukuunottamatta lastenkirjoja ja työhön liittyvää oman alan kirjallisuutta. Hauskoja lastenkirjoja on tullut luettua oikein roppakaupalla, joten hienoja lastenkirjavinkkejä on luvassa; työkirjat jätän suurimmaksi osaksi blogin ulkopuolelle. Aikuisille suunnattuun kaunokirjallisuuteen on nyt siis panostettava ja toivottavasti haasteen myötä tutustun syvemmin kirjalliseen ja kuviteltuun Australiaan. En muuten edes ollut huomannut kyseistä puutetta sivistyksessäni ennen bloggaamisen aloittamista! 

Viime vuoden lukemistani aussikirjoista haluan lämpimästi suositella Anna Funderin mahtavaa All That I Am (ruotsinnettu Allt som är jag), josta postasin täällä. Saman kirjailijan Stasiland kiinnostaa myös kovasti, ja huomasin sen olevan saatavilla Suomen kirjastoissakin. Toinen huikea lukukokemus oli Peter Dockerin Someone Else’s Country, josta kirjoitin näin. Ikisuosikkiani Michael Leunigia en ole vielä kunnolla esitellyt, mutta vihjaillut olen tässä yhteydessä. Leunigista on siis tiedossa kokonaisvaltaisempi postaus. Toinen yhtä huippu on Shaun Tan, josta kirjoitin lyhyesti täällä ja josta on myös tulossa lisää juttua.

Tällä hetkellä lukulistaltani löytyy seuraavat kymmenen aussikirjaa, joilla meinaan aloittaa mantereenvalloituksen:

Sally Morgan: My Place

David Brooks: The Fern Tattoo

Randolph Stow: The Merry-Go-Round in the Sea

Tim Winton: Cloudstreet

Craig Silvey: Jasper Jones

George Johnston: My Brother Jack

Christina Stead: The Man Who Loved Children

Jessica Anderson: Tirra Lirra by the River

Kate Grenville: The Secret River

Steve Toltz: A Fraction of the Whole

Seurakseni kengurun kyytiin ovat ennakkoluulottomasti uskaltautuneet ainakin seuraavat seikkailuhenkiset lukijat:

Heli, Sonja, Aino ja Leidi.

Lukuvinkkejä saan toivottavasti kerättyä blogiin vuoden mittaan, mutta lisä- ja ensiapua löytyy esimerkiksi Australian Women Writersin sivuilta, First Tuesday Book Clubin kymmenen parhaan listalta ja uusien suosikkien äänestyslistalta, The Australian Literature Resourcen sivuilta, The Children’s Book Council of Australian sivuilta ja Booktopian 50 must read –kirjan listalta.

Ei muuta kuin happy reading, mate!

*****

Sitten vähän peeässää: viimeisen tammikuun Suomi-kirjan postaus on jäänyt roikkumaan kammottavan apurahahakemustaistelun vuoksi. Kaikki mikä on voinut mennä vikaan, on myös mennyt vikaan, plus sitten hiukan ekstravaikeutta päälle mausteeksi. Deadline on huomenna. Tänään esimerkiksi sain selville, että eräs pikana minulle lähetetty kirje, joka sisälsi hakemukselle tärkeän allekirjoitetun lomakkeen, oli saapunut eilen paikalliseen postiin ja neljän tunnin kuluttua saapumisesta se oltiinkin mysteerisesti lähetetty takaisin lähettäjälle! Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut ja miksi, mutta nyt siis kirje on jossakin matkalla 2000 kilometrin päähän takaisin lähtöpaikkaansa. Allekirjoituksen organisoimiseen meni monta viikkoa, ja kun kuulin, että nimmari oli perjantaina paperilla ja kuori postissa, oli jo aivan autuas high five -olo. Kuka olisi arvannut, että jostakin syystä kirje teekeekin vain neljän tunnin pikavierailun paikkakunnalla ja palaa tuntemattomasta syystä bumerangina takaisin?

Joka tapauksessa, piakkoin pääsen kertomaan teille hienosta Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa -runoteoksesta!

Tämänhetkinen olotila: "all work and no play"

Pimeänpelkoa

Suomenkielinen tammikuu lähenee loppuaan. Toiseksi viimeinen lukemani suomenkielinen kirja, Eppu Nuotion Musta, oli kuin hyvä tv-rikossarjan jakso: sopivan jännittävä, mielenkiintoiset henkilöhahmot, koukuttavat käänteet, sopiva kesto ja valmiiksi pureskellut yksityiskohdat. Viihdyin kirjan seurassa mainiosti: täydellistä aivot narikkaan –viihdettä, mutta kuitenkin ilman mitään typeryyttä tai lapsellisuutta. Kuten hyvintehtyä televisiosarjaa seuratessa, ei minun tarvinnut kuvitella liikoja: Nuotio kuvaa tarkkaan tapahtumat ja ympäristöt niin, että ‘katsojan’ vastuulle jää vain jännääminen ja sivujen kääntäminen. Puolivälissä ehdin jo pelätä, että olen jo keksinyt syyllisen – minulle täydellinen dekkari-turn-off -  mutta onneksi niin ei käynytkään, vaan jännitys säilyi juonen koukeroissa.

Nuotio, E. Musta. Otava, Helsinki, 2006.

Musta on kuusiosaisen Pii Marin –sarjan ensimmäinen osa. Pii on helsinkiläinen, menestyvä, tummaihoinen televisiotoimittaja, joka vastoin tahtoaan saa siirron aluetelevisioon. Syy siirtoon on rasistinen häiriköinti, joka äityy sellaisiin mittoihin, ettei televisioyhtiön johto halua enää olla leikissä mukana. Piin juontamia lähetyksiä ensin harvennetaan, ja sitten kehityskeskustelussa Pii siirretään Lounais-Suomeen töihin, ‘turvaan’. 

“Pyyhkeen hän jättää kuivumaan pukuhuoneen naulakkoon. Hiukset ovat lyhyet. Ne kuivuisivat itsestään. Peiliin Pii ei viitsinyt vilkaistakaan. Hän tiesi kuka siellä vaanii. Elämäänsä tyytymätön neekeri.”

Ei kestä kauaakaan kun toimittajien eteen saapuu pientä paikkakuntaa ja koko Suomea järisyttävä juttu: raskaana oleva naispappi on surmattu raa’asti paikallisessa kirkkoherranvirastossa. Pii ryntää tiimeineen paikalle ja kolkko tapahtuma saa lisämaustetta Piin kameramiehen, Hirvosen, paljastuttua mahdollisesti viimeiseksi henkilöksi, joka näki murhatun papin hengissä.  

“Pii sulkee kalenterin ja samalla viimeinen nauhalle tallentunut puhelu alkaa. Se on pelkkää hiljaisuutta. Hiljaisuutta, ei mitään muuta. Taustalla jotain etäisesti tuttua. Ehkä suuri humiseva tila, ehkä meri, ehkä pimeä metsä. Joku seisoo puhelin kädessään ja hengittää luuriin. Hänellä ei ole kiirettä sanoa asiaansa. Hän tietää viestin menevän perille muutenkin.”

Murhajutun ratkaisun välissä Pii toipuu raskaasta erosta ja yrittää puolivillaisesti sopeutua elämään pikkukaupungissa. Mukaan mahtuu myös orastavaa romanssipoikasta, perinteistä työpaikkahuumoria, ystävän traaginen menetys ja vanhan koulukaverin paluu Piin elämään. Välillä kirjassa vieraillaan lyhyesti murhaajan mielessä, kuitenkin mitään ratkaisevaa ilmiantamatta. Terävin yhteiskuntakritiikki kohdistuu siihen samanlaiseen Suomeen kuin Pulkkisen Vieraassakin: rasismiin ja erilaisuuden pelkoon, mutta Mustassa sen kohde on päähenkilö itse. Nuotion ytimekästä tekstiä lukee nopeasti ja Piin leppoisa (itse)ironia hymyilyttää. Viihdyin ja viihdytyin, vaikka maa ei järissytkään jalkojeni alla.   

“Ja kun polkee jalat veteliksi nukkuminenkin sujuu. Kun ei ajattele mitään, ei mieti syitä täällä oloon, kaupunki on kelvollinen. Jopa jollakin tavalla kaunis. Keskusta säilynyt ihmeen hyvin ilman lasiseinäisiä avokonttori-ihmeitä. Kaupungin kasvot ovat luonnollisesti vanhentuneet ja sen sielu on meri. Merestä kauneus johtuu. Sen kaupunkia sylissään pitävistä käsivarsista, vielä vihreistä, loivasti kapenevista niemistä, joiden väliin keskusta jää.”  

Bongasin muuten kansikuvaa etsiessäni, että kirjan voi kuunnella Kotilieden sivuilla täällä.

Aussie icon - pt 3

Australian Surf Life Saving sai alkunsa 1900-luvun alussa, kun useammat uskaltautuivat, epäilemättä kesäkuumuuden ajamana, pulikoimaan mereen ja rantakulttuuri alkoi kehittyä. Itse asiassa aikaisemmin vedessä ja rannalla ilakoiminen vähissä vaatteissa päiväsaikaan oli jopa laitonta ja epämoraalista! Kun leima vähissä pukeissa uiskentelusta poistettiin, ryntäsivät aussit rannoille ja mereen. Koska monille valtameren voimakkaissa aalloissa kroolaaminen oli uutta, vaati uusi trendi useita ihmishenkiä. Sydneyn Bondi Beach oli ensimmäinen ranta, joka varustettiin hengenpelastusvälineistöllä vuonna 1907 ja samana vuonna Sydneyn rannoille perustettiin useampia hengenpelastusklubeja. Surf Bathing Association of New South Wales järjestäytyi, ja levisi muodostaen myöhemmin koko maan kattavan Surf Life Saving of Australia -järjestön, joka taitaa olla Australian suurin vapaaehtoisjärjestö.

Australian hengenpelastajista on tullut olennainen osa kulttuuria ja australialaisuutta. Puna-keltaiset asut ja liput rannalla tuovat turvallisuuden tunnetta: uijat ovat ammattilaisten käsissä. Sittemmin hengenpelastajien työstä on tullut myös hiukan mediaseksikästä. Amerikassa oli tietenkin Hasselhoffin tähdittämä Baywatch ja meillä uudempi ja realistisempi Bondi Rescue, joka dokumentoi Bondin tapahtumia.

Suuri osa eilistä kului leppoisasti rannalla katsomassa Surf Life Savingin karnevaalia, jossa Länsi-Australian rantojen hengenpelastajat ja pienet, tulevat hengenpelastajat, eli Nippers, kisasivat. Meinasin kananmuistisena unohtaa koko homman, mutta onneksi sattumalta tuli ajeltua rantatietä eikä ihmispaljoudelta voinut välttyä. Olikin todella hauskaa seurata kisoja: tunnelma oli korkealla ja ihana merituuli viilensi muuten kihisevän kuumaa päivää. Mielellään niitä hengenpelastajiakin katselee...

Tulevat hengenpelastajat odottavat vuoroaan.

Rantatunnelmaa.

Rantatunnelmaa II.

SunSmart - slip, slop, slap.

Oikeat hengenpelastajat horisontissa.

Nuorempia pelastajia ja innokas kuvaaja mielenkiintoista kuvakulmaa etsimässä.

Venekisan alkua.

Aunty Jude ready to go!

Pojat valmiina juoksukisaan.

Go!

Seuraavassa sekunnissa kääntyneet jo ympäri ja matkalla maaliin.

Tytöt vauhdissa.

Tytöt surffia päin.

Naisten juoksu.

Tytöt maalissa.

Remember: swim between the flags!

 If we don't see you, we can't save you!

Sizzling celebration

Austalia Day, 26. tammikuuta. Joillekin juhlaa maailman parhaan maan kunniaksi, toisille sama päivä kulkee nimillä Invasion Day tai Survival Day. Alunperin ensimmäisen siirtolaislaivueen saapumisen ja Australian (itäosan) julistamisen Britannian siirtomaaksi (1788) juhlapäivää voi katsella monesta näkökulmasta. 

Minä en ole koskaan kokenut, että täällä monikaan muistelisi tuota saapumisen aikaa ja tapahtumia kansallispäivänä, edes virallisissa tilaisuuksissa. Siihen kun liittyy niin paljon negatiivistakin asioita, joita ei vieläkään olla korjattu. Tuntuukin, että on jonkinlainen äänetön konsensus sen suhteen, että juhlitaan ainoastaan kaikkia niitä modernimpia, positiivisia asioita, joita Australia ja australialaiset ovat saavuttanut vuosien varrella. Australia Day on myös Public Holiday, joka reilun aussimallin mukaan vietetään aina seuraavana viikonpäivänä, jos juhlapäivä osuu viikonlopulle.  Monille päivä merkitseekin lähinnä vain vapaapäivää. 

 Yhtä kaikki, joka kolkassa järjestetään ainakin jotain Australia Dayn kunniaksi. Survival Daytä viettävät järjestävät usein isoimmissa kaupungeissa mielenosoituksia tai marsseja. Molemmissa tapauksissa vietetään aikaa ulkona, rannalla tai altaan äärellä, bbq:n sihinässä tai piknikmatolla. Australia Dayhin kuuluvat bbq:n lisäksi ainakin lamingtonit.

Paatit vauhdilla rantaan.

Nostalginen jätskiauto.

Aussiarskat.

Hiekkaveistoskilpailu alkaa.

Surffikoulu rekrytoi.

Tähän aikaan viime vuonna otsikoissa oli hetken aikaa University of Western Australian tutkimus, jonka mukaan autoissaan Australia Dayna lippuja liehuttavat ovat keskimääräistä rasistisempia henkilöitä. Asia ei taida tulla monellekaan yllätyksenä. Lipuilta ja hehkutukselta on kuitenkin kenen tahansa vaikea säästyä tammikuun aikana. Tässä kuussa ostoksilla on kärryyni tullut ainakin tölkki lipun väreihin puettua punajuurta (niihin aussipurilaisiin tietenkin), lippu-pullo ketsuppia, I heart Australia -talouspaperia ja samankaltaisia nenäliinoja. 

Talouspaperia...

Kertooko lippu ajatusmaailmasta ja mitä?

Nationalismia vai hauskanpitoa?

Ensimmäinen otokseni muotibloggarina ;-)

Tänä aamuna kävimme jonkin aikaa käristymässä 38 asteessa rannanvierustan puistossa ja toivottamassa uudet australialaiset tervetulleiksi. Kansalaisuusseremonioita järjestetään tietenkin kaikessa hiljaisuudessa pitkin vuotta, mutta nämä Australia Dayn seremoniat ovat hiukan juhlavammat. Jotenkin oli mukava tunne, kun kaikki puistossa hengailevat yhtyivät lauluun ja taputuksiin, kun lavalla uudet aussit lupasivat olla hyviä kansalaisia. Ruokakojuista löytyi ainakin malesialaista, thaimaalaista, italialaista ja australialaista polttoainetta juhlijoille. Kaikenväriset, -näköiset ja -taustaiset ihmiset olivat mukana menossa. 

Minä kohotan Australia Dayn maljan juuri tälle hyväksynnälle, ilolle ja rauhalliselle yhteiselolle.

Pitsauuni pyörillä.

Lippuviittaisia oli paljon liikkeellä.

Aussilan suosikkirikollinen, Ned Kelly perheineen. Robin Hood -mallinen kriminaali.

Oikea meininki: tölkki kädessä paddle poolissa.

 Ihanaa viikonloppua kaikille - ja kirjapostauksiakin on tulossa, kun vain ehtisi kirjoittaa!