Maaria Päivisen Pintanaarmuja on
vilissyt viimeaikoina jo useammassa kirjablogissa. Luin Leena Lumin ylistävän arvion enkä sitten juurikaan uskaltanut lukea muita, jotta saisin lukea kirjan puhtaalta
pöydältä.
Pintanaarmuja on vahvaa ja tahmeaa
lääkettä, jota kykenin nauttimaan vain vähän kerrallaan. Toisaalta kirjan muoto passaa hyvin juuri sellaisena: lyhyissä luvuissa käydään läpi eri tavoin tuhoisia
ihmissuhteita vuoroin Hermanin, vuoroin Annan kokemana. Hurmoksellisesti Annaan
ihastunut Herman kertaa menneisyyden tapahtumia tyytymättömänä tavalliseen
arkeensa, vaimoonsa ja lapsiinsa; koko ankeaan elämään Annan jälkeen, kun taas Veikon
kanssa väkivaltaisessa liitossa roikkuvan Annan kokemukset kuvataan enemmän tässä ja nyt, hän-muodossa,
ulkopuolelta. Hermanin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin Anna, kun taas Annan
maailmassa Herman on jossakin kaukana näkymättömissä.
 |
Päivinen, M. Pintanaarmuja. ntamo, Helsinki, 2013. |
“Muut
olisivat lähteneet sellaisesta liitosta heti paikalla, kaikki vahvat liitosta
joka kuristi mutta Anna oli lähtenyt liian monta kertaa ja aina joutunut
railoihin, syvälle, upoksiin.
Ja
Veikko oli tottunut jo niin kuin oli Annakin eikä se ollut järjetön vaikka
suurieleinen olikin eikä Anna voinut poistua, ei siltä näyttämöltä ei vielä
tänään.
Oli
hänellä sentään vihkisormuksen siivilöimä turva ja koti ja vitun vitut enkä minä
luovuta, tuskin hän olisi enää edes pärjännyt ulkona Veikosta”
Pintanaarmuja on täynnään tuhoavaa
rakkautta, tuhoavaa riippuvuutta, tuhoavaa vihaa ja itsetuhoa. Tuhoisten
elementtien väliin mahtuu myös hiukan kaipausta ja kostoa. Päivisen runollinen
kieli on miltei näännyttävää runsaudessaan, mutta näännytys on hyvänlaatuista,
ei paatoksellista tai siirappista, melkein päinvastoin: leikkisää ja raakaakin.
Lyhyet luvut mahdollistavat sopivan pienet annoskoot, jotta lukemansa ehtii
pureskella, ja pureskeltavaa tosiaan riittää.
“Elämä
oli kuljettanut viekkaasti, miehen luota miehen luo, olivat pukeneet nukeksi
veistäneet veneen tuuliajolle ja nyt hän ylsi viimein rannalle eikä rannalla
otettu vastaan.
Piti
itse ankkuroitua. Eikä pohjaa kuulunut.
Veikko
oli onnistunut pysäyttämään Annan oman laivan, ja nyt hän tahtoi veneestään
ulos niin että ei tarvitsisi painaa naamaa rantahiekkaan ja yskiä, hävetä
kurattuja kasvoja, eikö se ole hyvä että edes haluan, jotakin, että toisin
verotuloja kansan kassaan, että ahkeroisin kuten tavallisesti ahkeroidaan.”
Annasta tulee mieleen häkkilintu, joka
silloin tällöin pääsee lentoon kohti aurinkoa, mutta jonka jalkaan kiinnitetty
ketju vetää aina lopulta takaisin häkkiin. Kuinka kauan ja miksi jaksaa
väkivallan, ilkeyden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä, milloin alkaa mieli
järkkyä, milloin pääsee irti, vai pääseekö koskaan? Herman on taas unelmoija, samassa yliopistossa työskentelevä Anna hänen
kuvitelmiensa lähes tuntematon, tutkimaton kohde, joka inspiroi ylimaallisiin fantasioihin
‘minun hänestäni’. Parivaljakko reissaa satunnaisilla työ- ja huvimatkoilla
ympäri maailmaa, mutta kohtaavatko he ollenkaan?
“Pitelimme tummanruskean kulkukoiran pentuja
sylissä iltahämärässä ja kuuntelimme, kuinka yksikään sirkka ei sirittänyt. Kuuntelimme
saapuvaa yötä, joka laski ohuet siipensä minun ja häneni olkapäille ja laajeni,
laajeni mustaksi mereksi, jossa uida laakeita vetoja aamuun saakka.”
Toisaalta Hermanin puoli tarinasta oli hieman laahaava ja
koostui lähinnä Annan jumaloivasta ylistyksestä ja nykyisen, riittämättömän vaimon
halveksunnasta. Toisaalta ne uskomattoman lukuisat eri tavat, joilla Annan ylistys on
rakennettu ja ilmaistu tekee Hermanin osuudesta mielenkiintoisen ja miltei
hauskan (vai onko minulla vain omituinen huumorintaju?). Annan osuuksista
Hermanin usein vaaleanpunaisten lasien värittämä todellisuus puuttuu kokonaan;
ne uhkuvat maanista tuskaa, väkivaltaa, voimattomuutta ja itsetuhoa.
“Minun
pikkuinen, viisiulotteinen häneni.
Ja
miten kaunis hän olikaan, hullu villi sorea naispuolinen hahmo, joka teki mieli
litistää rintaa vasten, säilyttää povitaskussa, minun häneni. Hän oli kaunis kaikista näkökulmista.
Hän, minun häneni, miten ääretön ja varma, takkuinen, minun lumeeni, hiomaton
kulmani.”
Päivinen
kirjoittaa tuoreesti ja yllättävästi, tykittämällä. Tätä lukiessa ei juurikaan
ehdi vetää henkeä. Kauniita helmiä löytyy myös, ja jotenkin tuli
sellainen tunne, että tässä ollaan jonkun suuren ja erilaisen partaalla. Tämä
kirja kosketti, jäi elämään ja pulpahtelemaan ihon alle.
“Mihin sinä nyt, ensimmäistä kertaa suhteen
aikana Anna vaati vastausta. Mutta Veikko sitoi kaulahuivia, ei koskaan sitonut
yhtä huolella ja sitten se poistui, jätti yksin niin kuin laskeudutaan
maakellariin ja pistetään luukku kiinni ja sitten sammuu lamppu, on pimeää.”